Lapsi kiukuttelee ja hanaa vastaan. Ei suostu pukemaan, mutta ei olemaan pukemattakaan. Haluaa olla nelivuotias eikä kolmevuotias. Sanoo, että haluaa uuden äidin ja tahtoo isän paikalle ja mennä sen kanssa naimisiin ja uuteen kotiin. Näyttää kieltä, itkee ja huutaa täyttä kurkkua.
Töihinkin pitäisi mennä ja kunnialla saada tämä raivoava pakkaus hoitoon ja kehittävään varhaiskasvatukseen. Omanarvontunto olisi kiva säilyttää ja edes hitunen siitä ajatuksesta, että olen vanhempana ihan kelvollinen ja riittävä.
Juoksee onnellisena päiväkodin opettajan syliin, katsoo murhaavasti. Tulee sentään ikkunaan vilkuttamaan. Vilkutan ja nieleskelen. Muut osatkoot paremmin.
Tunteita harjoitellaan toimintakykyisinä
Kolmevuotiaalle vimma ja raivo on uusi hieno tunne.
Pystyn vaikuttamaan ympäristööni ja voin vaikuttaa itseäni koskeviin asioihin. Minä olen minä! Olen löytänyt uuden vahvan sanan, jolla on merkitystä ja voimaa. MINÄ. Tahdon tahtoa niin paljon, että tahtomisen kohteella ei ole merkitystä. Kehitystehtäväni on sitä vimmaa harjoitella. Paras harjoitteluympäristö on ne kaikkein rakkaimmat.
Vanhemmuus voi tuntua epäkiitolliselta hommalta. Ei paljon auta, että on Sinkkoset lukenut.
Tahtolapsen taistelut oman minänsä hahmottamiseksi saavat joskus mittasuhteita, joita ei voinut edes käsittää olevan olemassakaan. Neuvola ohjeisti, että puoli vuotta ensimmäisten taistojen jälkeen pitäisi helpottaa, mutta mitä jos ei helpota? Eikä se aina helpota.
Temperamentiltaan ulospäin suuntautunut lapsi harjoittelee äänekästä olemassaoloaan melkein aina ja kuuluisa itsesäätely ei meinaa millään asettua lapsen taidoksi. Kuinka siis auttaa eteenpäin lasta suurten tulivuoritunteiden kanssa?
Suuret ryöpsähtävät tunteet tarvitsevat nimen, jotta ne kesyyntyvät. Kiukusta pitää puhua ”selvin päin”. Kaikilla on tunteita, isällä ja äidillä, mummilla ja kummilla. Puhutaan niistä nimillä.
Säätele lapsen kanssa, auta lapsi yli tunteen. Raivoavan lapsen aivomyrsky luo tilan, jossa mitään oppimista ei tapahdu, oppiminen tapahtuu ennen tai jälkeen suurten tunteiden, silloin kun ollaan toimintakykyisiä. Käskeminen tai komentaminen ei auta silloin kun kiukku on päällä. Odotetaan, että se menee ohi. Odotetaan yhdessä ja vaikka hengitetään yhdessä sisään ja ulos, samassa tahdissa. Sylitellään heti, kun kiukku antaa mahdollisuuden. Kesytetään se yhdessä.
Suuret ryöpsähtävät tunteet tarvitsevat nimen, jotta ne kesyyntyvät. Kiukusta pitää puhua ”selvin päin”. Kaikilla on tunteita, isällä ja äidillä, mummilla ja kummilla. Puhutaan niistä nimillä. Ei ole olemassa hyviä ja huonoja tunteita, on vain erilaisia tunteita. Tunne ei saa viedä meitä satuttamaan ketään. Opetellaan yhdessä, vaikka istumaan käden päällä, jos tekee mieli lyödä. Rakennetaan voimapaikka, jossa on kivoja voimapaikka-asioita, jotka rauhoittavat mieltä ja auttavat tulivuoritunteen yli. Opetellaan kuuntelemaan tunteen laantumista ja nousemista. Jos tulivuoritunteen saa kesytettyä ennen kuin se on ihan valtoimenaan, voidaan jo todeta suurta edistymistä ja sitä itsesäätelyä. Säätelyä ei synny ilman harjoittelua ja kypsymistä.
Kiukku on ihan hyvä juttu. Kiukku suojaa murheilta, ja saa aikaiseksi toimintaa. Yksikään väitöskirja ei synny ilman kiukun tuomaa sinnikkyyttä, sitkeyttä ja tahtotilaa.
Teksti on julkaistu alun perin Lasso-hankkeen blogissa 12.5.2020 (linkki aukeaa uuteen ikkunaan).