#JokaSadas-podcast: Tekstiversio, jakso 11

Tämä on litteroitu versio Epilepsialiiton #JokaSadas-podcastista.

Jakso 11: Miten epilepsian voi hyväksyä, kun kiusaajat haukkuvat?

[äänite alkaa]

Jarmilla [00:00:06]: Saatoin lähteä aamulla kouluun. Sitten, kun piti vaihtaa keskustassa bussia, niin saatoin soittaa keskustasta, että en uskalla mennä kouluun tai minulla on huono olo tai että olen oksentanut ihan vain pelon tunteesta.

Ippi [00:00:38]: Tämä on Joka sadas, Epilepsialiiton podcast. Tänään aihe on vähän synkkä: kiusaaminen, mutta en usko, että tästä keskustelusta tulee synkkä. Olen Ippi Arjanne ja täällä omia kokemuksiaan ovat jakamassa Elsa ja Jarmilla. Moi.

Jarmilla [00:00:53]: Moi.

Elsa [00:00:53]: Moi.

Ippi [00:01:04]: Aloitetaan perinteisellä, eli kertokaa teidän epilepsioista. Jos vaikka, Jarmilla, aloitat. Sinulla on yhdeksänvuotiaana saatu diagnoosi.

Jarmilla [00:01:14]: Joo. Näin ainakin muistelisin. Epilepsiani on tosiaan sellainen, että kohtaukseni ovat tajuttomuuskohtauksia. Vähän vaihtelee se väli, kuinka usein niitä tulee. Viimeisin on ollut syyskuussa ja sitä edellisin on ollut kesällä. Sitten siitä edellinen on ollut jo vuosi sitten. Pari tajuttomuuskouristuskohtausta olen saanut joskus, mutta niihin on ollut aina joku altistava tekijä.

Elsa [00:01:47]: Saan tajunnanhämärtymiskohtauksia. Viimeisin tuli lokakuussa 2010. Diagnoosin sain puolitoistavuotiaana.

Ippi [00:01:59]: Sinulla on ollut nyt 11 vuotta kohtauksetonta aikaa.

Elsa [00:02:03]: Kyllä.

Ippi [00:02:04]: Onko sinulla jotakin ennakkovaroitusta tai tuliko kohtaukset tiettyyn aikaan?

Elsa [00:02:12]: En ole koskaan saanut mitään ennakkotuntemuksia, mutta sen viimeisimmän kohtauksen jälkeen on ollut sellaisia auroja. Se on vähän niin kuin päänsäryn tapaista, joka voi tulla milloin vain.

Ippi [00:02:26]: Entä tuleeko sinulla jotain?

Jarmilla [00:02:29]: Pari sekuntia ennen kuin menetän tajun, niin tulee. Tuntuu, että joku vetäisi rullaverhot silmien eteen ja kieli kihelmöi. Mutta muuten ei tule. Eikä siinä pysty oikein reagoimaankaan mitenkään, kun on se pari sekuntia ja sitten on jo taju pois.

Ippi [00:02:49]: Olet ilmeisesti loukannut itseäsi jonkin verran tästä syystä?

Jarmilla [00:02:53]: Kyllä. [naurahtaa 00:02:53] Aivotärähdyksiltä ei ole vältytty ja on tullut mustelmia ja ties mitä osumia.

Ippi [00:02:59]: Eli kun kaadut johonkin, että mitä siinä nyt sattuu olemaan?

Jarmilla [00:03:03]: Niin. Olen joskus herännyt keskellä yötä siihen, että minulla oli vähän huono olo, menin äitin luokse keittiöön, kun äiti oli siellä. Mulle oli noussut korkea kuume yhtäkkiä ja se aiheutti minulle epilepsiakohtauksen ja kaaduin niin, että minulla jäi pää keittiöntuolin selkänojan ja istuinosan väliin, kun siellä oli sellainen rako.

Ippi [00:03:28]: Tuo on jo aika taidokasta.

Jarmilla [00:03:29]: Tiedän. [nauraa 00:03:30] Syyskuussa, kun sain viimeisimmän, niin minulla oli käsi ihan mustelmilla ja päässä oli kuhmua. Tosiaankin olen ottanut osumaa. Koska yleensä olen ollut seisomassa ja kaadun suorilta jaloilta. Sitten, kun ei ehdi reagoida, niin se on menoa.

Ippi [00:03:52]: Kun nyt tänään puhutaan enemmän kouluajoista, niin millainen tilanne teillä on ollut epilepsioidenne kanssa kouluvuosina?

Elsa [00:04:02]: Epilepsian kannalta ei ollut kauheasti huolia kohtauksista, mutta itse se oppiminen oli vaikeampaa, koska epilepsiatyyppini perustuu oppimisvaikeuksiin.

Ippi [00:04:17]: Oliko se niin, että sinulle matemaattiset aihepiirit ovat hankalia?

Elsa [00:04:24]: Kyllä.

Ippi [00:04:25]: Miten Jarmilla?

Jarmilla [00:04:29]: Minähän olen kolmannen ja neljännen luokan välisenä kesänä saanut ensimmäisen kohtauksen. Kyllä se vaikutti. Olen tosi paljon pois, kun tutkittiin, että mikä sen aiheuttaa. Ei ollut vielä sitä diagnoosivarmuutta siihen. Niitä poissaoloja kertyi tosi paljon, mikä vaikutti enemmän siihen, että ei ollut niin perillä asioista kuin muut luokkalaiset. Kielipäähän vaikuttaa. Matikka on ollut helppoa, mutta esimerkiksi englanti ja ruotsi ovat olleet tosi vaikeita.

Ippi [00:05:10]: Onko epilepsia itsessään näkynyt teidän kaverisuhteissa tai ihmissuhteissa kouluaikana?

Jarmilla [00:05:18]: On. Minulla se näkyi lähinnä koulumaailmassa. Harrastusmaailmassa ei niinkään, eikä siinä pihapiirin kavereitten kanssa. Koulussa se oli lähinnä sellaista, että minua ei otettu mihinkään mukaan, koska opettajalta oli tullut se, että ei voi osallistua mihinkään, koska on epilepsia. Luokkakaverit ottivat sen niin, että tuo ei voi tulla tähänkään mukaan, koska sillä on epilepsia.

Elsa [00:05:50]: Koulumaailmassani ei näkynyt mitenkään muuten kuin että opettajat aina kertoivat muille oppilaille, että on otettava samanarvoisesti, kun on epilepsia tai ylipäätään. Se oli tosi hämärän peitossa. Muistan sen kerran, kun neljännellä luokalla olin vahingossa jättänyt repun auki. Siinä oli tasku ja siihen oli äiti kirjoittanut, että ensiapulääke. Se oli auki ja pojat näkivät ja sanoivat, että Elsan repussa lukee ensiapulääke. Sitten minua nolotti.

Ippi [00:06:31]: Miten teidän epilepsiasta on puhuttu koulussa? Onko teidän vanhemmat esimerkiksi puhunut opettajan kanssa tai oletteko itse kertoneet luokkakavereille vai onko se ollut sellainen, että en halua, että kukaan tietää?

Jarmilla [00:06:43]: Aluksi, kun diagnoosi tuli, niin otettiin opettajaan yhteys ja kerroimme yhdessä opettajan kanssa luokassa luokkalaisille, että nyt on tällainen ja jos tulee kohtaus, niin siinä kohtaa pitää toimia tällä tavalla, että osaa antaa ensiavun sitten, jos sattuu taju menemään kesken koulupäivän. Tämä oli tosiaan neljännellä luokalla. Sitten jouduin vaihtamaan koulua kesken kuudennen luokan koulukiusaamisen takia. Siellä en kertonut koulussa asiasta muuta kuin minua opettaneille opettajille. Kukaan koulukaveri ei tiennyt asiasta. Kun siirryin yläasteelle, vaihdoin taas koulua. Siellä mentiin oikeastaan samalla taktiikalla, että opettajat tiesivät ja lähimmät koulukaverini tiesivät, mutta kaikki ei edes omalta luokaltani tienneet. Se johtui ihan siitä pelon tunteesta, koska se oli ala-asteella johtanut syrjintään ja kiusaamiseen, niin sitten ei halunnut sitä samaa kokemusta enää yläasteella.

Ippi [00:08:01]: Tosi harmi, että tuohon on päädytty. Ymmärrän siis ihan täysin.

Jarmilla [00:08:07]: Nykyään tietty edelleen opiskelijana, niin koulukaverini ja opettajani tietävät, että nykyään siitä uskaltaa jo puhua avoimemmin. Olettaa ehkä, että kun opiskelee aikuisten kanssa, että siellä aikuiset osaavat reagoida ehkä paremmin.

Ippi [00:08:29]: Elsa, sinua on myös kiusattu. Minkä muotoista se on ollut?

Elsa [00:08:36]: Haukkumista, potkaisemista, lyömistä, tökkimistä. Aika sellaista, että ei olisi halunnut mennä ikinä kouluun.

Ippi [00:08:50]: Oliko se päivittäistä?

Elsa [00:08:52]: Oli tosi arvaamatonta tietää, koska välillä sattui joka päivä, välillä joka toinen. Koskaan ei voinut tietää, milloin joku tekee jotain. Epilepsia ei ollut äitini mukaan kiusaamisen syy, vaikka sitä ajattelin vuosia, että sairauteni takia kiusattaisiin. Usein se oli niin, että jos muiden oppilaiden tietämättä olin tutkimuksissa tai missä tahansa epilepsiaan liittyvässä, niin seuraavana päivänä, kun palaan kouluun tai samana päivänä, niin heti. Muistan, kun yksi luokkalainen sanoi, että lintsari. Sitten muutkin luulevat, että olen lintsannut, vaikka se oli opettajalle kerrottu etukäteen vanhemmilta.

Ippi [00:09:47]: Mitä sitten sanoit? Sanoitko mitään?

Elsa [00:09:50]: En sanonut mitään, mutta tuntui se aika ikävältä, että toinen ei tiennyt sitä syytä. Mutta en olisi kyllä halunnut kertoakaan.

Jarmilla [00:10:00]: Minulle tapahtui tuota samaa. Siinä kohtaan, kun ei kerrottu koulussa muuta kuin opettajille ja ehkä niille lähimmille koulukavereille, että on tällainen sairaus, niin aina lääkärireissuilla ja tällaisilla, niin sitten sieltä tuli niiltä, ketkä eivät tienneet, että tuo lintsaa ja tuota ei vain kiinnosta opiskeli. Hyvin tuttua.

Ippi [00:10:26]: Kuinka kauan sinua kiusattiin?

Elsa [00:10:29]: Minua on kiusattu toisesta luokasta ihan tuonne ammattiopintoihin asti.

Ippi [00:10:39]: Eli monessa eri koulussa.

Elsa [00:10:41]: Kyllä. Alakoulusta vaihdoin ala-asteelle sen takia, koska meidän opettaja oli sen verran vanha, ettei voinut enää opettaa meitä. Sitten sieltä ala-asteelta vaihdoin kuudennen luokan päätyttyä yläasteelle, koska en enää sitä kiusaamista sietänyt. Alakoulusta ala-asteelle on ollut samoja tyyppejä, mutta sitten yläasteella oli eri tyypit.

Ippi [00:11:08]: Onko sinulla ollut muualla kavereita?

Elsa [00:11:10]: Kyllä ja on edelleen vielä muutama kaveri. Perhetuttuja ja kursseista ja sitten on muutama kaveri koulusta.

Ippi [00:11:23]: Entä sitten Jarmilla? Kun opettaja jättää suojellakseen sinua ulkopuolelle, niin miten se siitä etenee? Aikuisen esimerkin voima on hirvittävän suuri, kun on siellä lapsia tai nuoria ihmisiä ympärillä.

Jarmilla [00:11:43]: Se meni juuri siihen, koska en saanut esimerkiksi liikuntatunneilla osallistua kaikkiin asioihin epilepsian takia. En saanut mennä leirikouluun ala-asteella epilepsian takia. Kyllä se näkyi. Oppitunneilla ei tietty niinkään, että siellä on tietty istumajärjestys, missä piti istua ja oli ryhmätöitä. Sitten välitunneilla olin tosi paljon yksin ja sitten ennen kuudennen luokan koulunvaihtoa, niin se meni siihen, että sitä epilepsiaa verrattiin kehitysvammaan sen takia, että ajateltiin, että se vaikuttaa kykenemiseeni tehdä jotain. Sitten tuntui, että en ollut muitten silmissä ihminen, vaan olin pelkkä sairaus.

Elsa [00:12:41]: Tavallaan myös ajattelin niin, että olisin muiden silmissä joku sairaus tai ylipäätään pelkkä epilepsia. Ajattelin vain, että jos kerran lintsariksi sanotaan, kun on käynyt vaikka lääkärissä, niin miksei voisi olla.

Jarmilla [00:13:01]: Minullahan tosiaan ennen sitä ensimmäistä kohtausta ja ennen kuin niitä tutkimuksia aloitettiin ja sai diagnoosin, niin oli ollut tosi rankka vuosi. Kummatkin vanhempani olivat olleet sairaalassa ja olin ollut minun kolmen pikkuveljeni kanssa väliaikaissijoituksessa. He pääsivät puoli vuotta ennen ensimmäistä kohtaustani kotiin. Koin jo sillon tosi paljon vastuuta ja velvollisuuden tunnetta. Vanhempani yrittivät olla niin, että kun olet vielä lapsi. Olet kahdeksan yhdeksän vuotias, että ei sinun tarvitse ottaa vastuuta esimerkiksi siivoamisesta tai ruuanlaitosta tai pikkuveljistä. Voit ihan vaan olla ja elää sitä omaa lapsuutta. Kun sitä alettiin tutkimaan sen ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tai siinä oli heti peräkkäin kaksi kohtausta, niin koin, että on joku kosto mulle siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi auttaakseni. Koin siitä sairastumisestani tosi paljon syyllisyyttä. Sitten jossain kohtaa se oli niin, että joutuisin jättämään harrastukseni sen takia. Painisin kilpatasolla. Joutuisin jättämään sen, koska minulle puhkesi aina migreeni kesken painimatsin. [naurahtaa 00:14:51] Siitä ei oikein tullut mitään. Se syyllisyydentunto vain kasvoi ja kasvoi, koska oli menettänyt harrastuksen ja tuntui, että oli vähän ehkä [naurahtaa 00:15:08] riesa omille vanhemmille heidän sairastelun lisäksi. Vaikka he olivat päässeet kotiin sairaalasta, niin eiväthän he olleet terveitä silloin kuitenkaan. Ei se opettajan reagointi siihen ainakaan auttanut mitään ja luokkalaisten. Olen kokenut epilepsian tosi mörkönä ja rangaistuksena. Nyt aikuisiällä se on ollut enemmän niin, että on tullut sinuiksi sen kanssa. Silloin, kun olemme Elsan kanssa tavanneet siellä Elämän eväissä, niin…

Ippi [00:15:52]: Pari vuotta sitten siis Epilepsialiiton kurssilla Elämän eväät?

Jarmilla [00:15:55]: Kyllä. Se oli käännekohta. Oppi siinä puhumaan sairaudesta. Se avarsi ihan tosi paljon ajatusmaailmaani. Ja siitä, että ei se ehkä ole mikään rangaistus, vaikka nuorempana on niin kokenut.

Ippi [00:16:19]: Kyllähän tuollaiset voimakkaat tuntemukset ja sitten, kun omassa pikku päässään niitä tarpeeksi monta vuotta miettii, niin kyllä ne alkavat tuntua todelta. Ja ei edes huomaa, että mitä olen uskotellut itselleni ja mitä olen ottanut totena.

Elsa [00:16:35]: Komppaan Jarmillan ajatuksia. Kun olin teini ja minulla oli oppimisvaikeudet tosi vahvoilla, koska ne vaikeudet vaikutti paljon siihen, että voiko itsestä tulla mitään ammattilaista. Koin teininä sen epilepsian häpeänä siitä, että on erilainen kuin muut ja ylipäätään, että minun ei kuuluisi sairastaa mitään. Se tuntui tosi ikävältä. Mutta sitten, kun menin ensimmäiseen ja toiseen Elämän eväisiin, niin jäi siitä erilainen kuva.

Ippi [00:17:40]: Pystyittekö puhumaan ajatuksistanne ja siitä kiusaamisesta vanhemmille, aikuisille?

Jarmilla [00:17:47]: Kyllä. Ennen sitä koulun vaihtoa kuudennella luokalla sain paniikkikohtauksia. Se taas esti sinne kouluun menemisen. Saatoin lähteä aamulla kouluun ja sitten, kun piti vaihtaa keskustassa bussia, niin saatoin soittaa keskustasta, että en uskalla mennä kouluun tai että minulla on huono olo tai olen oksentanut ihan vaan siitä pelon tunteesta.

Ippi [00:18:24]: Tuo on niin hirveää kuulla. Tiesivätkö vanhempasi?

Jarmilla [00:18:31]: Kyllä, tiesivät. Pidin tosi kauan sitä itselläni. En halunnut tuottaa vanhemmilleni lisää stressiä. Sitten sen kehitysvammakommentin jälkeen puhuin vanhemmilleni, koska se pahensi tilannettani. He ottivat kouluun yhteyttä, että nyt ei ole ehkä ihan oikea asiayhteys. Ei voi leimata jonkun sairauden takia toista.

Ippi [00:19:07]: Ehkä pitää tässä sanoa, että muutenkaan vaikka olisikin kehitysvamma, niin ei ole ok.

Jarmilla [00:19:13]: Niin. [nauraa 00:19:16] Ei tietenkään. Sitten äitini otti kouluun yhteyttä ja opettaja sanoi, että hän hoitaa asian ja keskustelee luokkalaisten kanssa. Keskustelimme tunnin luokassa siitä, miten kaikki ovat saman arvoisia ja kenellekään ei saa sanoa mitään pahaa. Joillakin voi olla sairauksia ja joillakin voi olla vammoja, ja ne sitten vain ovat. Se ei oikein poistanut sitä tilannetta kuitenkaan eikä itse sitä tilannetta, miksi se yhteydenotto oli otettu koululle. Sitä ei käsitelty. Se oli sellainen yhdenvertaisuustunti. Sitten kerroin äitille, että ollaan keskusteltu tällainen keskustelu koulussa ja opettaja sanoi, että se oli nyt siinä, että ei tarvitse palata enää kyseiseen asiaan. Äitini tosiaan otti yhteyttä kouluun, että voitaisko sitä kuitenkin vielä käydä enemmän läpi. Opettaja sanoi, että ei. Sitten äiti otti rehtoriin yhteyttä ja kysyi, että voidaanko. Rehtorilta tuli, että ei, että opettaja sanoi, että hän on käsitelty asian, niin se on sitten käsitelty. Sitten äiti otti meidän koulun kiva koulu -vetäjään, kuka oli koulussamme erityisopettaja silloin. Hän sanoi, että ehdottomasti asia pitää käsitellä. Hän ottaa sen siellä kiva koulu -tiimipalaverissa esille. Kun hän oli näin tehnyt, niin sieltä oli tullut rehtorilta, että ei käsitellä asiaa, että se on käsitelty. Sitten käsittely jäi siihen. Myöhemmin äitille oli tullut viesti, että tätä kiusaamistilannetta ja syrjimistä ei nähdä isoimpana asiana vaan se, että minulla on poissaoloja koulusta. He eivät jotenkin osanneet katsoa sitä, että ne menisivät yks yhteen, että poissaolot johtuu nimenomaan siitä kiusaamisesta ja yksin jättämisestä.

Ippi [00:21:45]: Tuo on niin hirveän hämmentävää. Sehän olisi ihanaa, jos yhden tunnin luennolla kaikki ratkeaisi, mutta on ehkä aika naiivia ja outoa uskoa tällaiseen. Onhan tuo tosi epäreilua, että kun sinulla on niin suuri ahdistus, että oksennat matkalla kouluun ja sitten pitää vielä erikseen taistella, että sinua mitenkään otettaisiin vakavasti tässä.

Jarmilla [00:22:13]: Niin. Sitten, kun sieltä oli tullut tämä viimeinen viesti, niin meni kaksi päivää ja olin vaihtanut koulua. Äiti totesi, että ei hän halua aiheuttaa minulle enää huonompaa fiilistä. Koska on tapahtunut niin paljon siinä viimeisen kolmen neljän vuoden aikana, niin hän haluaa, että saan käydä rauhassa ja turvallisesti koulussa.

Ippi [00:22:44]: Niinhän tuo valitettavan usein menee, että kiusattu lähtee eikä niin, että kiusaajat. Pääasia kai, että pääsit pois. Entä Elsa, puhuitko vanhemmillesi?

Elsa [00:22:59]: Puhuin opettajilleni ja vanhemmilleni. Isän piti ihan tulla koululle yhden kiusaamistapauksen takia. Hän tuli kouluun kanssani seuraavana päivänä ja asia keskusteltiin läpi opettajien ja muiden aikuisten sekä sen kiusaajan kanssa.

Ippi [00:23:19]: Mitä sen jälkeen tapahtui? Muuttuivatko asiat?

Elsa [00:23:23]: Se sama kiusaaja ei sitten enää koskenut muhun tai ylipäätään kiusannut. Mutta yleensä sitten, kun itse sen kiusaajan kanssa puhuttiin asiasta, niin kysyin aina, että lupaatko olla kiusaamatta, niin jotkut sanoivat kyllä, mutta kerran yksi sanoi, että en.

Jarmilla [00:23:51]: Rehellistä. [naurahtaa 00:23:52]

Ippi [00:23:52]: Joo. [naurahtaa 00:23:52]

Elsa [00:23:53]: Sitten oli tapauksia, jotka eivät itse edes ymmärtäneet, mitä he olivat tehneet.

Jarmilla [00:24:00]: Tosi useinhan se menee siihen, että kiusaaminen on sellaista, että kiusaaja ei edes itse ymmärrä, että hän kiusaa.

Ippi [00:24:11]: Sitten, kun olet vaihtanut koulua ja kiusaaminen on jatkunut, niin miten olet suhtautunut noihin vaihdoksiin? Logiikallani jotenkin ajattelisi, että nyt vaihtuu ympäristö, niin nyt varmaan ei ole enää tällaista ikävää, ja sit näin tapahtuu.

Elsa [00:24:27]: Juuri noin olen ajatellut silloin, kun pääsin kuudennelta luokalta ja vaihdoin koulua yläasteelle, että nyt pitäisi olla koulu, missä minua ei kiusata, kun olen kuullut sellaista ja voisin olla oma itseni parhaassa tapauksessa. Mutta erehdyin muutaman viikon jälkeen, kun minusta oli huhuttu.

Ippi [00:24:57]: Kovettuuko siinä jotenkin nahka, kun sitä jatkuu?

Elsa [00:25:01]: Niin voisi ajatella.

Ippi [00:25:04]: Niin voisi ajatella, mutta kovettuuko oikeasti?

Elsa [00:25:07]: Ainakin silloin, kun minulle oli tuo kerrottu ja ajattelin, että ei enää kiusata, niin suutuin. Ja kun sain tietää, ketkä olivat sen tehneet ja miten siihen liityin, niin totta kai minusta tuntui, että tämä ei lopu ikinä.

Ippi [00:25:25]: Oletteko niissä tilanteissa olleet jotenkin hiljaa ja antaneet sen tapahtua vai oletteko yrittäneet jotenkin puolustaa itseänne tai hyökätä vastaan?

Jarmilla [00:25:37]: Minulla on sellainen muistikuva, että aluksi olen yrittänyt mennä porukkaan aina. Vaikka ei ole niin otettu mukaan, niin on kuitenkin yrittänyt, ettei jäisi itsestä kiinni se yksin oleminen. Kyllä sitten, kun se oli jatkunut useamman vuoden, niin siinä kohtaan oli jo niin, että ei edes jaksa välittää. Se oli sitä omaa elämää. Kyllä minusta ainakin tuntui, että minulla oli ihan hirveä kuori. Ei niinkään sen suhteen, ettei se tuntuisi pahalta, vaan ehkä omien tuntemusteni avaaminen ja kertominen. Jos en puhu tästä kenellekään, niin ne ovat vain täällä pään sisällä jossain suljetun oven takana. Sitten yritti elää niitten kanssa. Siinä kohtaa huomasi, kun alkoi asiasta puhumaan, niin siellä oli tosi paljon turrutettua tunnetta, mikä purkautui siinä kohtaan. Minulla se heijastuu edelleen niin, että ei luota ihan täysin siihen ihmiseen vaan pitää pikku hiljaa kerätä luottoa ennen kuin alkaa kunnolla puhumaan.

Ippi [00:27:14]: Entä Elsa?

Elsa [00:27:15]: Aina, kun tutustun uusiin ihmisiin, niin olen varuillani siitä, että toivottavasti ei tule mitään konfliktitilanteita tai ylipäätään mitään ikäviä juttuja uuden ihmisen kanssa. Sitten, kun olen tutustunut ihmisiin, niin he ovat osoittautuneet mukaviksi, vaikka joskus saattaa ajatella, että kuinka kauan kestää välit tai ylipäätään kuinka kauan se ihminen pysyy elämässäni mukana.

Ippi [00:27:51]: Kun teillä on molemmilla aika hurjia ja aivan liian kauan jatkuneita kokemuksia, niin ovatko ne kaukaisia vai ovatko haavat vielä avonaisia?

Elsa [00:28:03]: Joistakin tapauksista on avonaisia haavoja, mutta suurimman osan olen saanut jätettyä selkäni taakse.

Ippi [00:28:11]: Miten noista pääsee yli?

Elsa [00:28:15]: Keskustelemalla ihmisten kanssa ja ajattelemalla sitä, että parempi on vain jatkaa eteenpäin eikä vain jäädä miettimään niitä ankeita asioita. Voi vaikka ajatella, että huominen on parempi. Sitten, kun on viikonloppu, niin ei tarvitse miettiä kiusaajia tai sitä, että kiusataanko sinua.

Ippi [00:28:45]: Onko se noin helppoa ajatella, että kyllä huominen on varmaan parempi?

Elsa [00:28:49]: Minulla meni vuosia saada itseni ajattelemaan positiivisella tavalla. Sitten löysin itseni siihen pisteeseen, että parempi vain yrittää olla miettimättä niitä ankeita kokemuksia, joita on kohdannut.

Jarmilla [00:29:07]: Kai se on ihmisluonteestakin kiinni. Sanoit, että vuosia meni, niin vuosien opettelun takana, että pystyy siihen. Kyllä itsekin on pyrkinyt omalla toiminnallaan vaikuttamaan asiaan ja että on puhunut ihmisten kanssa ja käynyt niitä asioita läpi. Mitä enemmän sitä on sisäistänyt, niin sitä helpompi siitä on puhua. Mitä on tapahtunut vuosia sitten, niin ehkä niitten kanssa on helpompi elää. Ja sitten, kun tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän asioita, mennään elämässä eteenpäin, niin tulee niitä uusia mietittäviä asioita, niin ehkä ne ei ole siinä niin pinnalla enää, mitä ne ovat olleet siinä hetkessä. Minulle ainakin puhuminen ja läheisten tuki on ollut se isoin asia sen suhteen, että on päässyt sieltä hiljaisesta yksinäisestä ihmisestä tähän pisteeseen.

Elsa [00:30:15]: Minulla on sama. Läheiset ja ylipäätään ihmiset, joihin voi luottaa. Koen niitten tuovan vähän turvaa ja sitä, että niistä selviää sitten ajan myötä.

Ippi [00:30:33]: Kiitos tosi paljon, että tulitte ja jaoitte aika vaikeitakin juttuja.

Elsa [00:30:39]: Kiitoksia.

Jarmilla [00:30:41]: Kiitos, että saimme tulla.

Ippi [00:30:44]: Epilepsiasta ja vertaistuesta voit lukea lisää epilepsialiiton sivuilta epilepsia.fi. Podcastin on tuottanut Jaksomedia.

[äänite päättyy]