Tällä hetkellä maailmalla jylläävä korona on sekoittanut laajasti meidän jokaisen elämää, niin sosiaalisten suhteiden, harrastuksien kuin myös koulun osalta. Lapset joutuvat tilanteen niin vaatiessa etäopetukseen, joka vaatii varmasti aikaa ja kärsivällisyyttä myös vanhemmilta. Lisäksi nuoret joutuvat viettämään useita tunteja koneella etäopetuksen takia. Epilepsiaa sairastavana tiedän, miten paljon energiaa tehtävät voivat viedä silloinkin, kun opetus tapahtuu koulussa, mutta varsinkin etäopintoihin siirryttyä tuntuu, ettei ole muuta elämää kuin luennot koneella ja päättymätön lista erilaisia kurssitehtäviä.
Olen huomannut, miten motivaatio on laskenut keväästä koko ajan alaspäin. Kun on tarpeeksi sitoutunut kouluun, niin yrittää kuitenkin joka tapauksessa parhaansa, vaikka tekisikin mieli lopettaa. Motivaation ja sosiaalisten suhteiden puute sekä jatkuva läppärillä olo vaikuttavat jaksamisen lisäksi itsevarmuuteen. Tilanne voi aiheuttaa stressiä, ahdistusta tai lisätä epävarmuutta.
Ainakin osalta epilepsiaa sairastavista koulutehtävät voivat vaatia valmiiksi paljon enemmän energiaa ja aikaa kuin niin sanotuilta perusterveiltä ihmisiltä. Itse muistan, että jo ala-asteikäisenä koulu vaati veronsa ja vietin pöydän ääressä tarvittaessa koko illan. Halusin näyttää, että pystyn tekemään samat tehtävät kuin muutkin, vaikka siinä menisi koko ilta. Lopulta lääkärini piti puuttua asiaan. Nykyäänkin vanhemmat edelleen kuvailevat minua aina ensimmäisenä sisukkaaksi ja kertovat, miten olen jaksanut kulkea raskaan polkuni periksi antamatta. Tässä maailman tilanteessa välillä peilaan nykyistä arkeani takaisin ala-aste aikoihin ja huomaan, että tilanne on melko samanlainen. Nyt paperin sijasta käytän koko illan koneen äärellä tehtäviä tehdessä. Välillä stressi on niin ylivoimaista, että tuntuu, etteivät vuorokauden tunnit riitä mihinkään muuhun. Hyvä jos ehdin käymään edes ulkona päiväsaikaan. On olo, etten voi muuta kuin itkeä.
Välillä minusta tuntuu, että oma stressi on jo kroonistunut niin, etten edes välttämättä huomaa, kun menen todella äärirajoilla. Olen kuitenkin huomannut, että kehollani on melko brutaali tapa näyttää se, että nyt pitäisi hidastaa. En ole saanut kohtauksia 14 vuoteen, mutta silloin kun kohtauksia vielä tuli, minulla tuli toisinaan ennakkotunteita. Nykyään muutaman kerran opintojen aikana, kun on mennyt liian kovaa, kehoni ja pääni ovat tuottaneet minulle samanlaisen tunteen. Ensimmäisellä kerralla tämä oli tietysti pelkoa herättävä kokemus. Olenko oikeasti aiheuttanut itselleni kohtaukset takaisin stressaamalla? Sen jälkeen en koskenut koulutehtäviin muutamaan seuraavaan päivään ja totesin, että onneksi ei kuitenkaan tullut kohtausta. Tämä on kuitenkin selvä varoitusmerkki omasta jaksamisesta. Näiden muutaman tapauksen jälkeen olen opetellut, että asioiden pitää välillä antaa olla ja minun pitää oikeasti rauhoittua. Ammattikorkeakoulussa ollessa tämä tuntuu välillä mahdottomalta tehtävältä, mutta lopulta terveys on kuitenkin tärkeintä!