Väessä vertaisuus kasvaa – näin totesimme päivää ennen juhannusta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tällä palstalla on haastateltavana yhtäaikaisesti kolme eri henkilöä. Tapasimme Helsingissä Epilepsialiiton tiloissa kahvitellen. Paikalla olivat Saara Laihialta, 38 vuotta, Ismo Kirkkonummelta, 68 vuotta ja Kirsi Uudestakaupungista, 53 vuotta.
Jokaisella on oma kokemuksensa epilepsian kanssa elosta ja sen vivahteista elämän eri alueilla. Motiivina kaikilla haastateltavilla oli vertaisuuden saaminen ja sen vallattoman voiman esilletuominen oman epilepsiatarinan myötä. Teemat, joista keskustelimme, saivat pontta ja innostuimme samanmoisista aiheista, vaikka jokaisen epilepsia onkin erilainen. Kuten arvata saattaa, aika loppui kesken ja paljon jäi sanomatta.
– Mitä teille kuuluu arvon vertaiset ja kuinka te täällä nyt olette, kysyn haastateltavilta. Huomaan samalla, että muistiinpanoja on suhteellisen hankala tehdä, kun kolme henkilöä kertoo kuulumisiaan samaan aikaan. Yritän kysellä erikseen, sillä välillä äänet nousevat, kun vertaiskohtaaminen yltyy. Tulee samankaltainen kokemus, muisto, mielipide ja tunnetila, jonka voi harvinaislaatuisesti jakaa. Me voimme puhua mistä vain. Esille nousee työelämän haasteet, tukitoimista kansalaiselle informoimisen puute ja pitkäaikaissairauden stigma.
– Ihan hyvää kuuluu. Minä lupasin tulla, jos pää ei ole kainalossa, vaikka krooninen ihosairaus puhkesi juuri tänään. Asenteeni on, jos lupauksen annan, sen pidän. Täällä ollaan ja samalla mennään juhannukseen, Ismo kertoo.
– Hyvää, vähän väsyttää. Pääsin tänne mieheni kyydillä. Mikä sen mukavampaa seuraa matkustaa ja vielä voimaannuttavaan tapaamiseen ennen keskikesän juhlaa, Kirsi kertoo. Hänen perheeseensä kuuluu miehen lisäksi kolme hienosti pärjäävää lasta.
– Iloista! Tulen Laihialta asti, enkä käy Helsingissä juurikaan. Tällainen kesäseikkailu vertaistapaamiseen. Saavuin Kamppiin ja mukavaa, että Mari nappasi sieltä mukaansa. Otin matkalle mukaan myös nuorimmaiseni ja yövyin sukulaisten luona Hämeenlinnassa, ettei matka ole liian pitkä, Saara hymyilee.
Kolme eri elämää, kolme erilaista epilepsiaa
Totta on, että jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kokemus elämästä ja myös jokaisen epilepsiadiagnoosin polku on erilainen. Ei pelkästään itse diagnoosi, vaan sen vivahteet, jotka vaikuttavat kaikkeen. Epilepsia on mystinen sairaus, totean hiljaa. Olen itsekin juuri saanut uutta tietoa omasta sairaudestani ja pääsen lisätutkimuksiin. Pyydän vertaisiani kertomaan elosta epilepsian kanssa ja kuinka sairauden kanssa on tullut toimeen.
– Mulle diagnoosi tuli Riihimäellä ammattikouluaikaan 1974, kun opiskelin puhelinasennuslinjalla. Kurjaa siihen ikään ja aikaan, sillä ajokortti ammatteineen jäi siinä vaiheessa haaveeksi. Puhelinasentajalla, jolla ei ole ajokorttia, ei tee juuri mitään. Lisäksi oli sekin, kun poissaoloissa vaeltelin katuja ja kavereita tuli vastaan. Meikäpoika vain käveli ohi omissa maailmoissa mitään rekisteröimättä. Muistan, kun aluksi epäiltiin, että syy sairauteen olisi tippuminen keinusta 1964. Se torpattiin, kun mitään fyysistä traumaa ei löytynyt, Ismo muistelee. Kaikki oli suhteellisen tasaista, kunnes työmaalla, jossa työskentelin kiinteistöhoidon teknikkona, tapahtui dramaattinen käänne 2000. Olin pienessä ilmastointikonekopissa sisällä huoltotöissä yksin. Yhtäkkiä tipuin noin kolmen metrin korkeudelta lattialle, kun jalat lähtivät alta. Onneksi oli kännykkä taskussa, koska kukaan ei nähnyt sinne pieneen koppiin sisälle, että tarviin apua. Oli saavutettu ajokortti ja pysyvä pesti, jotka tuolloin sitten syystä lähtivät. Siitä lähti epilepsian uudelleenarviointi, Ismo kertoo.
– Minun muistini on aivan järjettömän huono epilepsian takia. En saavuta kunnon muistikuvaa siitä, kun olen saanut diagnoosin, Saara alustaa. Sain sen 16-vuotiaana. En osaa kertoa omista kohtauksistani oikein kunnolla muuta kuin kummastelun, miten ihmeessä sitä onkaan hengissä. Olen sellainen ”kyllä mä pärjään” -tyyppi, enkä anna epilepsian olla esteenä. Pärjäsin hyvin, kun työnsin nelisen kilometriä räntäsateessa lastani neuvolaan, kun mies oli töissä. Mulla on tällä hetkellä lääkitys ja syväaivostimulaattori asennettuna. Vallan toimivat keinot. Täytyy tähän vielä sanoa, että on hienoa, että mulla on koko ajan ollut sama hoitava neurologi. Hoito on ollut sellaista, että kunnolla hoidetaan ja tutkitaan. Neurologin osoituksesta olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta teen toiminimellä hommia, että tullaan toimeen. Mies on päivätöissä ja auttaa myös minun töissäni. Suurimmat ongelmat, mitä olen kohdannut tällä epilepsiapolulla ovat tulleet ulkopuolelta, Saara jatkaa.