Monisairastavuutta voidaan määritellä monin eri tavoin. Kansallisen Käypä hoito -suosituksen määritelmän mukaan monisairaalla henkilöllä on vähintään kaksi samanaikaista pitkäaikaista sairautta, vammaa tai toiminnanvajausta. Näihin luetaan muun muassa fyysinen sairaus, mielenterveyshäiriö tai jokin erityisvaikeus (esimerkiksi pitkäaikainen kipu). Monisairaiden potilaiden toimintakyky, arjessa selviäminen ja kyky hoitaa itseään vaihtelee. Hoitavan tahon olisi tärkeää tunnistaa tämä potilasryhmä, koska etenkin heidän hoitonsa vaatii yksilöllistä suunnittelua yhdessä potilaan kanssa. Monisairaalla henkilöllä on kasvanut riski terveydentilan heikentymiselle, heikentyneelle kyvylle selviytyä sairauksiensa kanssa, hoitojen haittavaikutuksille, hoidon laadun heikkenemiselle ja hoidon sujuvuuden heikkenemiselle eri hoitotahojen välillä.
Monisairastavuuden mielletään liittyvän vanhenemiseen, koska ikä lisää sairastavuutta, mutta muut sairaudet on otettava huomioon jo nuorien potilaiden kohdalla epilepsian hoidossa. Nuoremmissa ikäluokissa monisairastavuus on yleisempää alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvilla. Eri ikäisillä epilepsiaa sairastavilla henkilöillä muiden sairauksien kirjo vaihtelee. Vanhemmassa ikäluokassa korostuvat esimerkiksi muistisairaudet ja aivoverenkiertohäiriöt, kun taas nuoremmassa ikäryhmässä esimerkiksi migreeni ja psyykkiset oireet. Monisairastavuuteen liitetään lisääntynyt hoidon kuormittavuus, jolla tarkoitetaan sitä taakkaa, joka potilaalle aiheutuu sairauksiensa hoidosta, esimerkiksi rajoitukset arjen toimintakyvyssä, erinäiset tutkimukset, lääkärissä käynnit ja kuntoutuksellinen hoito.
Monisairastavuuteen liittyy useimmiten monilääkitys. Monilääkitykseksi määritellään tilanne, jossa potilaalla on vähintään viisi pitkäaikaisesti käytössä olevaa lääkettä. Monilääkitys suurentaa riskiä lääkkeiden haittavaikutuksille, mutta monisairaat ovat myös alttiimpia lääkityksen sivuvaikutuksille. Vaikka virallisen määritelmän mukaan monilääkitys ei itsessään lisää monisairastavuutta, on monilääkityksellä siinä osuutensa. Esimerkkinä tästä on tilanne, jossa epilepsialääkityksen on katsottu myötävaikuttaneen potilaan sairastumiseen lääkehoidon aloitusta vaativaan osteoporoosiin.
Yksilöllinen ja kokonaisvaltainen hoito
Epilepsiaa sairastavilla henkilöillä saattaa olla neurologisia, neuropsykiatrisia ja kognitiivisia oireita ja epilepsian tiedetään lisäävän muiden sairauksien riskiä. Toisaalta monet elämänlaatuun vaikuttavat liitännäissairaudet, erityisesti neurologiset ja neuropsykiatriset sairaudet ovat osa aivosairautta, jonka yhtenä osana potilaalla on myös epilepsia. Osassa liitännäissairauksista voi olla geneettinen yhteys, kuten epilepsiassa ja migreenissä. Etenkin psyykkisiä oireita ilmenee epilepsiaa sairastavilla enemmän kuin väestössä keskimäärin. Yleisimpiä oireita ovat depressio, ahdistuneisuus, psykoottiset oireet ja toiminnalliset kohtausoireet. Epilepsiaan tiedetään liittyvän myös muun muassa lisääntynyt aivoverenkiertohäiriöiden riski.
Monisairaan potilaan tunnistaminen on avainasia.
Muut sairaudet on huomioitava potilaan kokonaisvaltaisessa hoidossa jo epilepsian diagnosoinnin yhteydessä. Hoitavan tahon on aktiivisesti selvitettävä potilaan muut sairaudet, sillä potilaat eivät aina osaa itse tuoda näitä esille. Monisairaan potilaan tunnistaminen on avainasia. Tunnistamalla monisairaat epilepsiaa sairastavat potilaat, voidaan parantaa heidän hoitoaan ja edistää samalla heidän terveyttään suunnittelemalla hoitoa yksilöllisesti ja laajentamalla näkökulmaa epilepsian hoitamisesta heidän kokonaistilanteensa huomioimiseen.
Monisairastavuus pitää huomioida epilepsiaa sairastavan henkilön kaikessa lääkehoidossa ja muussa hoidon suunnittelussa niin erikoissairaanhoidossa kuin perusterveydenhuollossakin. Pääsääntöisesti epilepsiaa sairastavan henkilön muihin sairauksiin otetaan kantaa terveyskeskuksessa tai työterveyshuollossa. Neurologin vastuulla on kuitenkin erityistilanteiden pohtiminen esimerkiksi lääkevaihdon tarpeesta. Epilepsian ja muiden sairauksien hoidossa täytyy yksinkertaisimmillaan ottaa huomioon lääkevalinnassa eri lääkkeiden yhteensopivuus ja riittävä verikoe- ja muu seuranta. Hoidossa pitää kuitenkin ottaa laajemmin huomioon potilaan toimintakyky ja etenkin elämänlaatu, joiden kohentamiseen hyvällä kokonaisuuden hoitamisella pyritään.
Hyvän hoidon periaatteet
Monisairaan potilaan hyvän hoidon periaatteisiin kuuluu, että hoitava taho keskustelee potilaan kanssa hoitovaihtoehdoista ja lähestymistavoista. Lisäksi on syytä huomioida hoidon kuormittavuus, potilaan omat tavoitteet ja tärkeysjärjestykset. Potilaan kanssa tulisi käydä läpi lääkitykset ja muut hoidot ottaen huomioon potilaalle koituvat yksilölliset hyödyt ja haitat sekä huomioida potilaan kannalta merkittävimmät asiat.
Potilaan kanssa pitäisi sopia yksilöllisestä hoitosuunnitelmasta ja seurannasta.
Potilaan kanssa pitäisi sopia yksilöllisestä hoitosuunnitelmasta ja seurannasta. Yksilöllisen hyvän hoitosuunnitelman lähtökohtana on toisin sanoen potilaan ja häntä hoitavan moniammatillisen tiimin yhteinen ymmärrys hoidon tavoitteista, toteutuksesta ja jatkuvuudesta. Hyvä hoitosuunnitelma vähentää potilaan käyntejä terveydenhuollossa sekä lisää tyytyväisyyttä ja keskinäistä luottamusta hoitotahon ja potilaan välillä. Pitkien hoitosuhteiden yhä harvennuttua, tuo potilaan kanssa tehty hoitosuunnitelma myös ammattilaisille selkeän rungon tueksi potilaan hoitoon pitkällä tähtäimellä.
Monisairaiden potilaiden hoidossa myös vertaistuki ja keskusteluapu voivat olla tarpeen. Sähköisillä terveyspalveluilla voidaan helpottaa yhteydenpitoa potilaan ja terveydenhuollon erilaisia palveluita järjestävien tahojen kanssa, seurata potilaan terveydentilaa etänä, konsultoida eri ammattilaisia ja lisätä potilaan omahoitovalmiutta.
Mitä monisairas potilas voi itse tehdä terveytensä ja toimintakykynsä edistämiseksi? Hoitavan tahon näkökulmasta potilaan aktiivinen osallistuminen ja sitoutuminen hoitosuunnitelmaan on vain yksi, joskin tärkeä osa. Elämäntavat vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin monin eri tavoin. Tupakointi ja alkoholin käyttö heikentävät terveydentilaa vääjäämättä. Säännöllinen ruokailu ruuan ravintosisältö huomioiden tukee hyvinvointia, kuten myös liikunta kunkin henkilön toimintakyvyn sallimissa rajoissa. Oman kehon kuuntelu ja rajojen tunnistaminen edesauttavat jaksamista. Toisaalta olisi hyvä pyrkiä säilyttämään elämässä erilaisia positiivisia asioita, jotka tuovat sisältöä ja jaksamista, elämää liikaa rajoittamatta.