Tutkimustyö ei lääketieteessä välttämättä pääty virasta eläköitymiseen. Turun yliopiston lastenneurologian emeritusprofessori Matti Sillanpää on asiasta hyvä esimerkki.
Professori Matti Sillanpää tunnetaan koko maailman epilepsiatutkimuksen piirissä erityisesti yhdestä asiasta. Hän on yli puoli vuosisataa johtanut aloittamaansa tutkimusta, jossa on seurattu 1960-luvun alkupuolella epilepsiaan sairastuneiden tai sitä sairastavien lasten tulevaisuutta aikuisena.
Ainutlaatuinen tutkimus jatkuu yhä.
– Se on vuosikymmenien mittaan tuonut valtavan määrän tietoa lapsuusiän epilepsiasta ja sen ennusteesta, Matti Sillanpää sanoo.
Emeritusprofessori on lähes 89-vuotias, mutta on tutkimusjohtajan ja vanhemman tutkijan statuksella vielä erittäin tiiviisti mukana tutkimustyössä.
– Professorin ja ylilääkärin tehtävissä oli aikanaan niin paljon muuta työtä, että tutkimaan ehti vähemmän kuin nyt emerituksena, hän hymyilee.
Matti Sillanpää ohjaa edelleen syventäviä opintoja suorittavia lääketieteen opiskelijoita. Välillä hän pitää myös esitelmiä ja luentoja.
Tietämys epilepsiasta oli heikkoa
Matti Sillanpään harvinaisen pitkäkestoinen tutkimus lähti aikanaan liikkeelle 1970-luvun alussa, kun esimies kehotti häntä tekemään väitöskirjan. Muuten hän ei tulisi saamaan pysyvää virkaa yliopistolääkärinä.
– Työskentelin 1960-luvun alussa apulaislääkärinä TYKS:n lastenklinikalla ja minulle tuli jatkuvasti myös neurologisia potilaita. Halusin erikoistua lastenneurologiaan, ja pääsinkin vuonna 1986 opiskelemaan Uppsalan Yliopistosairaalaan Ruotsiin.
Länsinaapurissamme epilepsiaa sairastavien lasten tutkimus ja hoito olivat siihen aikaan kehittyneempiä kuin Suomessa.
Sillanpään väitöskirja Medico-social prognosis of children with epilepsy valmistui vuonna 1973. Sitä varten hän oli tutkinut 245 lasta, joilla oli vuosina 1961–64 alkanut tai edelleen aktiivinen epilepsia.
Keskeinen tutkimuksen ajatus oli selvittää näiden potilaiden kohtausennuste. Toinen tärkeä lähtökohta oli se, miten nämä henkilöt selviytyvät sosiaalisesti.
– Olemme vuosikymmenien mittaan tutkineet elämänkaaritutkimuksena sitä, miten alkuperäisen tutkimusryhmän koulutus, työelämä, perheenmuodostus ja sosiaalinen osallisuus kehittyvät verrattuna verrokkiryhmään.
Kyseinen verrokkiryhmä koottiin vuonna 1992 Tilastokeskuksen järjestelmää hyödyntäen.
– Kahden hyvin samantyyppisen ryhmän avulla voitiin pohtia sitä, miten menee sellaisella lounaissuomalaisella lapsella, jolla ei ole epilepsiaa verrattuna sellaiseen, jolla se on.
Suurta kiinnostusta maailmalla
Matti Sillanpään 1970-luvulla aloittama tutkimus on herättänyt suurta kiinnostusta maailmalla.
Molempien ryhmien seurantaa onkin tehty säännöllisin väliajoin suomalaisten ja ulkomaisten tutkijoiden yhteistyönä. Seuranta on nimetty TACOE-projektiksi.
– Mukana on ollut muun muassa pari yliopistoa USA:sta sekä yksi Kanadasta. Tutkimuksen rahoituskin on jo pitkään tullut USA:sta.
Sillanpää arvelee, että kansainväliseen kiinnostukseen on syynä lähinnä kolme seikkaa.
– Yksi asia on edustavuus. Tutkimuksessa ovat mukana käytännössä kaikki tutkimusalueen mukaan tarkoitetut lapset, jotka muodostavat siten epilepsiaa sairastavien tutkimuskohortin.
Tutkimus on luonteeltaan etenevä eli epilepsiaan sairastuneiden tutkittavien elämänvaiheita ja esimerkiksi muihin sairauksiin sairastumista seurataan säännöllisin kyselyin. Tällöin tieto on luotettavampaa kuin jos tietoa kerätään aikaisemmista tapahtumista vuosien jälkeen.
– Kolmas merkittävä tekijä on se, että tutkittavien seuranta-aika on ainutlaatuisen pitkä. Missään muualla ei ole vastaavan pituista tutkimusta käytettävissä.
Poikkeavat amyloidikertymät kertovat dementian riskistä
TACOE-projektin edellisessä aikapisteessä vuosina 2013–2016 tehtiin hyvin kiinnostava havainto.
Tutkijat huomasivat silloin ensimmäisenä maailmassa, että lapsena epilepsiaan sairastuneiden aivoista löytyi enemmän amyloidiplakkeja kuin verrokkiryhmän edustajilta.
– Potilasryhmässä poikkeava amyloidikertymä todettiin lähes joka kolmannella. Verrokkiryhmässä puolestaan 11 prosentilla, Sillanpää toteaa.
Kyseisten plakkien kertyminen aivoihin voi hänen mukaansa kertoa lisääntyneestä aivojen tiedonkäsittelyn heikkenemisestä ja Alzheimerin taudin puhkeamisen vaarasta.
Amyloidiplakkeja kertyy aina hiukan, mutta jos sitä kertyy selvästi, niin silloin asiaa pitää tutkia tarkemmin.
– Aivot pystyvät aika hyvin myös kompensoimaan asioita. Mutta jossakin vaiheessa niiden kompensaatiokapasiteetti loppuu.
Jatkaja tutkimukselle jo tiedossa
Sillanpää on innostunut harvinaisen pitkäaikaisesta tutkimuksestaan, mutta haluaa vähitellen siirtää vastuun nuoremmille tutkijoille.
– Olisin antanut tämän aiheen jo kokonaankin muille, mutta on vain yksi käytännön ongelma. Minulla on hyllymetreittäin tätä tutkimusta koskevaa vanhaa aineistoa, joka on käsin kirjoitettua ja paikoitellen vaikealukuista. Minun itsenikin on välillä vaikea saada siitä selvää, emeritusprofessori naurahtaa.
Epilepsian tutkimuskin menee luonnollisesti eteenpäin koko ajan. Monet kehitteillä olevat asiat voivat Sillanpään mukaan auttaa suuresti jatkotutkimusta.
Hän odottaa paljon myös esimerkiksi farmakogenetiikalta, joka selvittää perinnöllisyyden vaikutusta lääkehoitojen tehoon ja turvallisuuteen.
– Lääkityksen räätälöiminen kullekin potilaalle olisi hyvin tärkeää. Jos tunnetaan potilaan geneettinen tausta, niin hänelle pystyttäisiin paremmin suuntaamaan oikeat lääkkeet.
Senioreilla on paljon annettavaa työelämässä
Haastattelun lopuksi puhumme vielä hetkisen suomalaisen yhteiskunnan varauksellisesta asenteesta ikääntyviin työntekijöihin.
Suunnilleen 50-vuotiaita aletaan jo pitää pitkälti työelämään kelpaamattomina.
Matti Sillanpää on tälle ajattelulle todellinen vastateesi. Hän on aika pian 90-vuotias ja tekee lähes täyttä työpäivää erittäin vaativien tieteellisten asioiden parissa.
Hänen mielestään ikärasismi on yhteiskunnalta merkittävää omaan jalkaan sahaamista.
– Monella seniorillahan on paljon annettavaa työelämässä. Silloin on taitoa riittävästi ja pystyy paremmin myös hallitsemaan omaa aikaansa. Iäkkäämmille tutkijoille on vuosien mittaan myös kertynyt perspektiiviä asioihin. Perspektiivittömyyttä pidän tämän ajan yhtenä isona ongelmana.